Artikkeli on kirjasta ”Paluu alkuun”.
Omana aikanamme on varsin tyypillistä puhua rakkaudesta avioliiton tai seksuaalisuuden päätarkoituksena ja nähdä lisääntyminen vain toissijaisena tai jopa täysin epäolennaisena asiana. Tämä on kuitenkin virheellinen ja erittäin vahingollinen käsitys aviorakkaudesta ja seksuaalisuudesta: aviorakkautta ja seksuaalisuutta ei nimittäin olisi olemassakaan, ellei Jumala olisi alussa luonut ihmistä mieheksi ja naiseksi hedelmällisyyden ja lisääntymisen siunauksen kontekstiin. Vain toteuttaessaan tätä tehtävää mies ja nainen voivat tulla yhdeksi lihaksi ja näin antaa itsensä toinen toisilleen vastavuoroisessa ja kokonaisvaltaisessa rakkaudessa.
Miehen ja naisen välinen aviorakkaus asettuu erilleen kaikista muista ihmisten välisistä rakkauksista sen kokonaisvaltaisuuden tähden. Mikään muu ihmisten välinen rakkaus ei sido heitä pariuskolliseen ja elinikäiseen yhden ruumiin liittoon, jonka vain kuolema voi päättää. Seksuaalisuuden suuri lahja ja vastuu on juuri siinä, että sen oikea käyttö mahdollistaa tämän kokonaisvaltaisen rakkauden. Sen tähden seksuaalisuus on niin suuri ja järisyttävä asia, joka koskettaa meitä syvimpään asti; sen oikea käyttö rakentaa ihmispersoonaa ja koko ihmisyhteisöä mutta väärä rikkoo karkealla tavalla ihmisyyttä vastaan. Siksi kautta ihmiskunnan historian seksuaalisuuden käytöstä on nähty tarpeelliseksi laatia lakeja, jotka ohjaavat sen oikeaan käyttöön mutta rankaisevat väärästä käytöstä.
Mutta miksi on näin? Miten miehen ja naisen välinen seksuaalisuuden käyttö voi luoda yhden lihan tai yhden ruumiin yhteyden? Miksi toisenlainen seksuaalisuuden käyttö ei voi luoda tällaista yhteyttä? Miksi tällaisella ”yhden ruumiin yhteydellä” on niin keskeinen merkitys – eikö mielen ja sielun yhteys olisi tärkeämpää?
Jumala on luonut ihmisen ruumiin ja sielun kokonaisuudeksi. Ihminen kuuluu niin eläinten ja kasvien kuin myös enkelien joukkoon. Ruumiimme puolesta olemme osa tätä luonnollista, näkyvää maailmaa, mutta sielumme puolesta osa näkymätöntä, taivaallista maailmaa, ja kuitenkin kukin meistä on vain yksi ihminen. Ruumis ei ole sielun käyttämä ”kone” tai pelkkä kuori, joka peittää varsinaista minuutta, vaan minä olen ihminen, ruumiin ja sielun kokonaisuus. Silti sielulla on tietyssä mielessä ensisijaisuus, sillä me varsinaisesti kuulumme siihen taivaalliseen maailmaan, jossa Jumala asuu enkeleineen, mutta sinnekin me kuulumme ruumiillisina olentoina, tosi ihmisinä. Ihminen ei kuitenkaan olisi varsinaisesti ihminen ja elävä olento ilman Pyhää Henkeä, jonka Jumala puhalsi ensimmäiseen ihmiseen. Ihminen on luotu Jumalan Pyhän Hengen temppeliksi, asumaan ja elämään Jumalan yhteydessä ja Hänen omanaan.
Ihmisessä siis yhdistyvät luonnollinen ja taivaallinen. Ihmisen luomiseen tällaiseksi ruumiin ja sielun kokonaisuudeksi on jo sisäänkirjoitettu Jumalan iankaikkisen Pojan syntyminen maan tomusta ihmiseksi, jotta ihminen voisi Hänen ruumiinsa osallisuudessa saada uuden syntymän ylhäältä Jumalan lapseksi ja päästä Pojassa Pojan paikalle. Vain näin ihminen voi saada Pyhän Hengen täyden lahjan ja olla Hänen täydellinen temppelinsä.
Ihmisyys jo itsessään pitää sisällään sen, että ihminen on luotu Jumalan yhteyteen. Sen tähden sisimpämme on levoton, kunnes saamme levon Hänessä, jossa löydämme elämämme ja olemassaolomme tarkoituksen. Ihmisyyteen sisältyy olennaisesti yhteys toiseen, ja tämä toinen on Jumala itse. Varsinaisesti Jumala on se, jota vastapäätä ihminen on luotu olemaan ja elämään. Jumala on se ihmeellinen toinen, joka on erilainen kuin minä mutta jonka yhteyteen minut on silti luotu Hänen kuvakseen ja kaltaisekseen. Tämä Jumalan ja ihmisen yhteys täyttyy, kun Jumala lähettää oman Poikansa syntymään ihmiseksi, jotta ihminen saisi Hänessä syntyä Jumalan lapseksi ja päästä Pojassa Pojan paikalle Isän kasvojen eteen. Ihminen on tarkoitettu astumaan Pojassa Isän kasvojen eteen Pyhässä Hengessä ja elämään suhteessa Isään niin kuin Hänen ainokainen Poikansa. Isä ja Poika ovat eri persoonat, mutta silti He jakavat kaiken Pyhässä Hengessä.
Ihminen on luotu mieheksi ja naiseksi hedelmällisyyden ja lisääntymisen siunauksen kontekstiin kuvastamaan tätä todellisuutta. Niin kuin Isä synnyttää iankaikkisuudessa Pojan Pyhässä Hengessä elämään yhteydessään ja kantamaan tämän yhteyden hedelmää, samoin Jumala rakentaa naisen miehen kyljestä elämään hänen yhteydessään ja kantamaan tämän yhteyden hedelmää. Jumala vaivuttaa miehen syvään uneen, avaa hänen kylkensä ja poistaa yhden hänen kylkiluistaan – tekee hänestä haavoittuvan –, jotta voisi tuosta kylkiluusta rakentaa naisen ja tuoda hänet miehen eteen elämään vastapäätä häntä, hänen kumppaninaan siinä pyhässä tehtävässä, jonka Jumala heille antaa: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa” 1. Moos. 1:28. Miehen vaivuttaminen syvään uneen ja hänen sydäntään suojaavan kylkiluun ottaminen rakennusaineeksi naisen rakentamiseen kuvastavat sitä, kuinka olla mies on uhrautua itsensä antavassa rakkaudessa vaimonsa edestä ja kuinka olla nainen on astua kunnioittaen tähän rakkauden yhteyteen ja olla siinä hedelmällinen.
Tämä kuva saavuttaa täyttymyksensä, kun Jumalan iankaikkinen Poika syntyy ihmiseksi, maan tomuksi, ja on kuuliainen Isänsä rakkaudelle aina hamaan ristin kuolemaan asti, jotta seurakunta saisi syntynsä Hänen ristillä puhkaistusta kyljestään vuotaneesta vedestä ja verestä Pyhässä Hengessä ja astuisi kunnioittaen Sulhasensa kasvojen eteen sekä olisi hedelmällinen Hänen rakkaudessaan. Juuri se miehen kylki, jonka Jumala oli tehnyt haavoittuvaiseksi luodessaan naisen, puhkaistaan ristillä, jotta seurakuntamorsian saisi syntyä tämän kuolonuneen nukkuneen taivaallisen Sulhasen puhkaistusta sydämestä. Jeesus on täydellisesti antanut itsensä, jotta me saisimme syntyä Jumalan lapsiksi ja tulla Hänen morsiamenaan taivaan perillisiksi.
Nainen on siis kirjaimellisesti luotu miehen luusta, jotta he voisivat olla vastavuoroisessa itsensä antavassa rakkaudessa yksi ruumis toteuttaessaan sitä tehtävää, jonka Jumala on heille antanut 1. Moos. 1:28. Tätä yhtä tehtävää lukuun ottamatta ihminen voi tehdä kaikki ruumiin toiminnot yksin: hän voi esimerkiksi hengittää yksin, liikkua yksin sekä nauttia ja sulattaa ruokansa yksin, mutta lisääntyäkseen ihmisen on tultava yhdeksi ruumiiksi.
Jumala on luonut ihmisruumiin koostumaan erilaisista jäsenistä, jotka kaikki tekevät työtä yhdessä yhteisten päämäärien hyväksi. Juuri tämä yhteinen pyrkimys täyttää yhteinen tehtävä yhdistää erilaiset jäsenet yhdeksi ruumiiksi, yhdeksi orgaaniseksi eli elimelliseksi kokonaisuudeksi. Sen tähden ruumiin jäsen katsotaan sairaaksi, jos se ei enää voi oikealla tavalla toteuttaa sitä tehtävää, joka sillä on ruumiin kokonaisuudessa, ja pahimmassa tapauksessa tämän yhden jäsenen sairastuminen koituu koko ruumiin sairastumiseksi ja jopa kuolemaksi. Ruumis siis tarvitsee jokaisen jäsenistään, jotta se voisi olla terve ja toimiva, vaikka jotkin jäsenet voivatkin olla kriittisempiä ruumiin kokonaisterveyden kannalta.
Lisääntymistehtävän puitteissa mies ja nainen voivat tulla todellisesti yhdeksi ruumiiksi, kun he tulevat erilaisina yhteen yhdeksi orgaaniseksi kokonaisuudeksi toteuttaakseen yhtä yhteistä tehtävää, jonka Jumala on heille antanut. Koska ihminen ei ole pelkkä eläin vaan Jumalan kuvaksi luotu olento, me emme voi pelkistää lisääntymistä vain biologiseksi kuvaukseksi saman lajin kahden vastakkaisen sukupuolen yksilöiden ruumiista ja niiden jäsenistä tehtävineen. Ihmisen kohdalla ei ole kyse vain vaistonvaraisesta toiminnasta, joka saa aikaan hetkellisesti yhden ruumiin yhteyden, sillä ihmisen kohdalla hedelmällisyyden ja lisääntymisen siunaus on samalla myös avioliiton asetus ja sellaisena kutsu kokonaisvaltaiseen, kahden persoonan väliseen rakkauden yhteyteen.1 Mies ja nainen voivat toteuttaa Luojaltaan saamansa tehtävän vain antamalla itsensä toinen toisilleen vastavuoroisessa, itsensä antavassa rakkaudessa, jonka kuvaksi heidät on luotu, sillä Jumala itse on tämänkaltainen rakkaus.
Miehen ja naisen välinen, elinikäinen ja pariuskollinen avioliitto voidaan määritellä ja perustella miehen, naisen ja lapsen luonnollisista tarpeista käsin, mutta varsinaisesti siinä on kyse ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi. Sillä, mikä erottaa ihmisen muusta luonnollisesta maailmasta, on alkuperänsä ihmisen päämäärässä päästä Jumalan Pojassa Pojan paikalle: elämään Isän rakkaudesta Pyhässä Hengessä ja olemaan tässä rakkaudessa hedelmällinen – sen tähden ihminen eroaa muista eläimistä ja nousee niiden ylitse. Jumala on luonut ihmisestä sellaisen, kuin Hän on, jotta me voisimme astua Hänen rakkautensa yhteyteen, katsella Häntä kasvoista kasvoihin, kuulla Hänen äänensä, rukoilla Häntä sekä ylistää Hänen ihmeellisiä tekojaan sanoin ja teoin. Sen tähden me rakastamme, ajattelemme, puhumme ja toimimme niin kuin ihmiset toimivat emmekä niin kuin pelkät eläimet.
Kristuksen kutsu kieltää itsensä ja seurata Häntä ristin tiellä on kutsu täyteen ihmisyyteen, sillä se on kutsu antautua rakkauden yhteyteen Hänen kanssaan, joka on kieltänyt itsensä, ottanut ristinsä ja kulkenut nisunjyvän tien, jotta me saisimme Hänessä iankaikkisen elämän Jumalan yhteydessä. Olla ihminen on antautua Pojan kautta siihen taivaalliseen rakkauden järjestykseen, joka Jumala itse ikuisesti on. Juuri tästä ihmisen taivaallisesta päämäärästä miehen ja naisen välinen avioliitto on kuva. Antautuessaan vastavuoroiseen, itsensä antavan rakkauden yhteyteen tulemalla yhdeksi ruumiiksi mies ja nainen löytävät ihmisyyden ja salatulla tavalla myös Jumalan kuvan. Silti Jumalan ja ihmisyyden salaisuus jäisi tavoittamattomiin ilman Jumalan Pojan lihaksituloa, sillä vasta Pojassa me saamme peittämättömin kasvoin katsella Isän kasvoja ja muuttua Hänen kaltaisikseen. Vain Kristuksen ristillä puhkaistusta kyljestä syntynyt seurakunta voi rakastaa niin kuin Jumala rakastaa. Sen tähden avioliitto voi olla elävä kuva Kristuksen ja seurakunnan välisestä rakkaudesta vain, jos mies ja nainen elävät alamaisuudessa Kristukselle.
Se, että mies ja nainen voivat olla kuva Kristuksen ja seurakunnan välisestä rakkauden salaisuudesta, perustuu siis hedelmällisyyden ja lisääntymisen siunaukseen, jonka ansiosta mies ja nainen voivat tulla todellisesti yhdeksi ruumiiksi. Ihmisen kohdalla tämä lisääntymisen kontekstissa tapahtuva yhdeksi ruumiiksi tuleminen kommunikoi, sinetöi ja vahvistaa kahden kokonaisen ihmispersoonan välisen itsensä antavan rakkauden: ”Rakkaani on minun, ja minä hänen” Laul. l. 2:16. Sen tähden raamatullisen rakkauslyriikan konteksti on hedelmällinen kevät, joka on täynnä suloisia lupauksia uudesta elämästä. Laulujen laulun sulhanen vertaa morsiantaan maitoa ja hunajaa tiukkuvaan versoavaan paratiisiin, joka on täynnä toinen toistaan ihanampia ja kauniimpia kukkia ja hedelmiä huumaavine tuoksuineen. Heidän aviovuoteensa on vehreä ja vihanta, ja se sijaitsee salatussa kammiossa luonnon helmassa setripuut seininään ja kypressit kattonaan. Jokainen kevään merkki ja kesän hedelmä on heille suloinen kuva miehen ja naisen välisestä aviorakkaudesta, josta koko ihmiskunta ammentaa tulevaisuuden, toivon ja tarkoituksen. Silti aviorakkauskin on vain kuva ja merkki Jumalan taivaallisesta rakkaudesta, jonka varaan koko olemassaolomme – ja itse Jumalakin – on perustettu. Aviorakkaus soi maan päällä taivaallisia säveliä Isän Jumalan rakkaudesta, josta Poika ikuisesti elää Pyhässä Hengessä. Koko luomakunta sekä mies ja nainen sen kruununa tulevat vedetyiksi sisään Jumalan rakkauden salaisuuteen. Luomakunnasta ja avioliitosta tulee suuri todistaja Jumalan kirkkaudesta ja kunniasta, joka on tuotu julki ihmiseksi tulleessa Jumalan Pojassa Jeesuksessa Kristuksessa.
Jumala on liittänyt miehen ja naisen väliseen aviolliseen yhtymiseen voimakkaan nautinnon kokemuksen, koska itsensä antava rakkaus on kaikkein kaunein, iloisin ja ihmeellisin asia. Koska Jumala itse on täydellinen rakkaus, Isän ja Pojan yhteys Pyhässä Hengessä on kaikkein kaunein, iloisin ja ihmeellisin asia, jonka varassa koko olemassaolo on. ”Ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti.” Ps. 16:11b. Itsensä antava rakkaus ei ole ainoastaan kaikkein kaunein ja suloisin vaan myös kaikkein tärkein ja pyhin asia, sillä Jumalan omakin olemassaolo on Hänen rakkautensa varassa. Sen tähden Jumalan täytyy varjella omaa pyhyyttään ja kunniaansa, koska kaikki elämä on Hänen varassaan. Vastaavasti miehen ja naisen välinen aviorakkaus on ihmiselämän tärkein ja pyhin asia, jonka varassa koko inhimillinen elämämme on, eikä mikään voi lopulta pysyä terveenä, jos avioliitto myrkytetään. Juuri tällaisena koko inhimillisen elämän perustuksena avioliitto on kuva Jumalan omasta olemuksesta, joka on Jumalan itsensä ja koko Hänen luomakuntansa peruskallio, jonka varaan kaikki on rakennettu.
Lue lisää kirjasta ”Paluu alkuun”.
- Siinä missä eläimillä koiras on parittelussa tyypillisesti naaraan selkäpuolella, mies ja nainen ovat aviollisessa yhdynnässä kasvokkain. Tämäkin kuvastaa miehen ja naisen sekä heidän välisensä yhdeksi ruumiiksi tulemisen ainutlaatuisuutta suhteessa eläinkuntaan. Jumalan kuvana mies ja nainen ovat todella luodut elämään kasvokkain itsensä antavan rakkauden yhteydessä, toteuttaessaan sitä hyvää ja kaunista kutsumusta, jonka Herra on heille jo alussa antanut. Raamattu käyttääkin aviollisesta yhdynnästä tällaista kuvausta: ”Aadam tunsi vaimonsa Eevan; ja tämä tuli raskaaksi” 1. Moos. 4:1. (Käännös on yhdistelmä Bibliasta ja vuoden 1933/38 kirkkoraamatusta. Biblia kääntää jakeessa käytetyn heprean kielen verbin sanatarkemmin verbillä ”tuntea” siinä missä uudemmat kirkkoraamatut käyttävät selittävämpää verbiä ”yhtyä”.)